• Etusivu
• Yhteystiedot
• Ottelut
• Pelaajat
• Uutisarkisto
• Media-arkisto
• Linkit

Real Inferno Club de Fútbol ry - CAPTAIN'S LOG

Captain's Log on toistaiseksi historian havinaa, kunnes saamme kynäniekan, joka yltää samoille tähtitieteellisille asteikoille edellisen Kapteenimme kanssa.

Pitkään suunniteltu ja useimpien toimesta kauhulla odotettu Kapteenin Lokikirja avautuu täten tähtivuonna 30.5.2004 klo 21:19. Tämän palstan tarkoituksena on ikävystyttää lukijat kuoliaaksi loputtomilla analyyseillä ja spekulaatioilla menneistä ja tulevista. Nykyhetkestäkin saatetaan joskus löpistä, onhan kyseessä sentään lokikirja.

Palstan kirjoitusten taso tullee vaihtelemaan huonon ja säälittävän välillä. Lienee siis itsestäänselvää, että vastuu kirjoitusten aiheuttamista reaktioista, tunnekuohuista tai pahoinvoinnista on täysin lukijalla itsellään. Tästäkin huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi, Kapteeni toivottaa "lukijansa" tervetulleiksi matkalle kohti tuntematonta, sinne missä yksikään harrastejalkapalloilija ei ole ennen potkinut.

22.9.2006 : In Memoriam R.I.C.F. 18.8.2002-29.9.2006?

Hyvä tähtilokikirjani, lähestyn sinua raskain sydämin näin pitkän eron jälkeen. Paljon on vettä ja kusta virrannut Battleship Infernon käymälässä sitten viime kerran kun Sinut kohtasin. Urhea aluksemme on kohdannut ennennäkemättömiä vastustajia, kummallisia pelipaitoja ja omituisia tuomareita lähestulkoon entiseen tahtiin, mutta eniten turbulenssia on kuitenkin aiheuttanut miehistömme sisäinen elämä, kyllästyminen loputtomaan painottomaan vaellukseen ja päällystön burn-out oirehdinta. Teknisen yksikön erikoismiehet ovat tehneet pitkää päivää ongelmien selvittämiseksi, mutta nyt näyttää siltä, että neljä vuotta kestänyt matkamme on kohdannut päätepisteensä. Juuri saamani raportin perusteella meidän on palattava maan pinnalle tasan viikon kuluttua, ellei jostakin ilmaannu äkkiä jokin ihmelääke narisevien saumojen paikkaamiseksi.

Vaikka tämä tapahtuma ei henkilökohtaisesti ole tullut valtavana yllätyksenä tai shokkina, sillä varomerkkejä aluksen ”pragaamisesta” on tullut riittämiin viimeisen vuoden aikana, niin silti huomaan tuntevani tarvetta jonkinlaiseen surutyöhön ja muistokirjoituksen laatimiseen. Nostalgiaan taipuvaisena tähtilaivan kapteenina en voinut välttyä tonkimasta hieman vanhoja arkistoja ja raportteja kohtaamistamme vastuksista, saavutetuista menestyksistä sekä tietysti katkerista tappiosta. Nämä muistot herättivät monenlaisia ajatuksia. Onko tähtivaellus todellakin nyt saavuttanut lakipisteensä? Eikö mitään ole tehtävissä? Auttaisiko tekohengitys? Eikö Mäksä enää punnerra ratkaisumaaleja ja Vito pidä nollaa todennäköisyyksien lakeja uhaten? Pitäisikö koota voimat vielä viimeiseen taistoon? Muistinko sulkea jääkaapin oven? Millainen olisi ollut ensi kesä Vulcanissa?

Tietysti kapteenin ominaisuudessa sitä pohtii myös omaa osuuttaan tapahtumien kulkuun, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin? Olisiko homehtuminen ehkäistynyt, jos olisi ajoissa nostanut kalsarit kuivumaan maaliskuussa 06? Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että vaikka virheitä on tullut tehtyä yhdessä Spockin, McCoyn ja kumppaneiden kanssa, ei tässä erityistä syytä hirsipuuhun asettumiseen ole. Se on toki pakko myöntää että viimeisten parin kuukauden aikana henkilökohtainen bensavarasto pääsi ehtymään ja samalla katosi motivaatio jopa pelaamiseen. Siinä sivussa huomasin etten varmaankaan ole oikea henkilö motivoimaan muita, kun en tahdo itsekään jaksaa motivoida itseäni. Mutta ongelmien juuret löytynevät kauempaa kuin tämän kesän tapahtumista…

Miksi siis olemme nyt maitojunassa, matkalla kotiin? Päällimmäinen syy lienee siinä tärkeimmässä eli hauskuudessa. Hauskuus on kadonnut. Syyt hauskuuden katoamiseen, jokainen tuntee ja tietää itse, mutta joukkuehengen katoaminen, yksilöllisten tavoitteiden ajaminen joukkueen tavoitteiden edelle lienevät niistä tärkeimpiä. Voiko hauskuus vielä palata? En tosiaan tiedä…

Konkreettisesti ajatellen olemme ajautumassa kohti infernaalisia hautajaisia, koska uutta johtoryhmää ei ole saatu valituksi. Tokihan tämä tuntuu loogiselta jatkeelta innostuksen katoamiselle, mutta silti se panee miettimään, onko miehistömme todella nyt sitä mieltä että tätä alusta ei kannata enää pelastaa. Huomaan pohtivani, että minulle tämän toiminnan loppuminen ei olekaan mikään pikku juttu. Päänsisäisen dialogin jälkeen, tulen siihen tulokseen että mahdollisuuteni vaikuttaa tähän asiaan ovat varsin rajattuja. Sen nyt voin tehdä, että tunteikkaasti vetoan teihin hyvät kanssamatkaajat; tutkikaa sielunne sopukoita ja etsikää sieltä vastausta kysymykseen; pukeudunko mustiin vaiko keltaisiin 29.9.?

siipi on murtunut...

näen sinun loittonevan
mutta en voi seurata sinua

veri valuu hitaasti kylmälle kalliolle

sydän hakkaa pelosta
mutta en pysty seuraamaan sinua enää

ja sydän hakkaa

HAKKAA...

anamar www.rakkausrunot.fi

08.05.2005 : Pukinmäki-Vulcan?

Kära lilla stjärnalogbok, elämme jännittäviä aikoja. Aluksella vallitsee odottava tunnelma. Tunnen nivusissani outoa kutinaa, uskon että kohta joudumme taisteluun. McCoy tosin väitti, että kutina saattaisi sittenkin johtua satiaisista. Joka tapauksessa silläkin uhalla, että Borgit saavat päiväkirjani käpäliinsä ja hyökkäyssuunnitelmamme paljastuu, aion nyt kertoa Sinulle taktiikastamme. Infernaalisella miehistöllämme on selkeä pelitaktiikka, vaikka vitsikkäät vääräleuat ja vastustajamme ovatkin epäilleet moisen tiedon paikkaansapitävyyttä. Taktiikassamme olennaisinta on kykyjemme maksimaalinen hyödyntäminen ja vastustajan täydellinen murskaaminen. Käytämme siitä nimitystä 4-5-1, koska kyseisen salakoodin avulla pystymme tarvittaessa keskustelemaan aikeistamme myös vastustajan välittömässä läheisyydessä. Nerokasta, eikö vain?

4-5-1, tehtäväkohtaiset toimeksiannot:

1. Vain yksinäinen hyökkääjämme on vapautettu puolustusvelvoitteesta, muut auttavat puolustusta vastustajan hyökätessä. Kärki hoitaa nimensä mukaisesti kärkkymisen kädet lanteillaan ja kärsii kroonisesta yksinäisyyden tunteesta, toivoen että saisi pallon edes kerran pelissä jalkaansa.

2. Hyökätessämme juoksuvoimaiset kuntoihmeemme eli keskikentän laidat tukevat hyökkäystä ja tarjoavat mahdollisuuden pelin levittämiseen. Puolustaminen kuuluu myös laitakeskikenttämiesten duuniin, muutoin laitapakin homma käy turhan ilkeäksi. Vaihtomiehille olisi käyttöä, jos niitä olisi. Laitajyrän tunnistaa huohotuksesta ja kielestä, joka ei pysy suun sisällä.

3. OMF eli ylempi keskikenttämies eli piilokärki a.k.a Diego hoitaa teatraaliset kaatumiset, pelikaverien syyttelyt ja tuomarin kanssa nahistelut. Tosiasiassa tämäkin on hieman vapaampi rooli, pelipaikkaa voi pelata hieman vastustajan tyylin mukaan vaihdellen, mutta alemmat keskikenttämiehemme toki toivovat että Diego myös puolustaisi.

4. Alemman keskikentän äijät eli raatajat purevat nilkkaan, pyörivät jaloissa, ottavat vastustajan veskan avaukset näyttävästi rinnalla haltuun ja pyrkivät tekemään vastustajan Diegosta pelikyvyttömän tai -haluttoman. Alemmat keskikenttämiehet osallistuvat myös hyökkäyksiin, toisen jäädessä kuitenkin aina varmistamaan. ”Kentiltä kivat kaverit”, ei kuulu raatajan mottoihin.

5. Laitapuolustajat viihtyvät vastustajan laitahyökkääjien välittömässä läheisyydessä ja kiroavat keskikenttämiesten puolustushaluja. Valmennusjohto on antanut täyden vapauden näyttäviin nousuihin, mutta toistaiseksi kuntotekijät ja pelin painopiste ovat estäneet tämän ihmeen tapahtumisen.

6. Luunkovat topparimme huolehtivat maalivahtimme lämpimänä pitämisestä, ruokkivat vastustajan puolustajia näyttävillä purkupalloilla, virkistävät aivokoppaansa keskipääpuskuilla ja ohjaavat peliä kannustavilla huudoilla.

7. Maalivahdin kiitolliseksi tehtäväksi jää harvojen virheiden paikkaaminen, rankkarien veto, poseeraus valokuvaajille ja dexalin nauttiminen.

Uskon että tällä taktiikalla saavutamme suurta…Intuitioni ei vain vielä kerro mitä, mutta suurta se on. Pukinmäki on ensimmäinen kohteemme, mutta mikä on lopullinen määränpäämme? Edessämme avautuu suuri tuntematon, 6-divari!

Beam us up, Jouko!

26.9.2004 : Kesäkausi 2004 on ohi

Rakkaani kultapuppeli Staralokikirja!!! Real Infernon kesäkausi 2004 päättyi juuri. Nousua kutoseen ei tullut eikä pokaalia Perkele!-Liigasta, kumpikin saavutus jäi pisteen päähän. Monenlaisiin jossitteluihin ja jälkiviisauksiin olisi loistavia aineksia, mutta tuntuu siltä että niihin ei ole tarvetta. Tietysti siksi, että tulokset ratkaisevat, mutta myös siksi että suussani ei maistu paskan imelä maku, kun ajattelen viimeistä viittä kuukautta. Kuten edellisessä tähtikirjelmässäni totesin, jalkapalloon ja elämään kuuluvat pettymykset ja onnen tunteet vaihtelevina sykleinä. Siinä mielessä tämä kausi on ollut varsin tapahtumarikas. Kauteen sisältyi loistavia otteluita, käsittämättömän upeita maaleja, infernomaisen loistavaa taistelua mutta myös ajoittaista joukkuehengen rakoilua, treeni-innokkuuden vähäisyyttä sekä turhautumista kentällä että sen ulkopuolella.

Kauden aikana on tuskailtu sitä kun pallo ei mene maaliin ja sitäkin kun se sinne menee, mutta väärään päähän, on syytelty itseä ja välillä kaveriakin, aika usein tuomari on ollut Juudas, joskus aiheestakin. Mielestäni hienoa on se, että joukkue on aina noussut kanveesista vaikeiden tilanteen jälkeen ja useimmiten esiintynyt edukseen seuraavassa koitoksessa. Peli-iloa ja mielekkyyttä on välillä etsitty kissojen ja koirien kanssa, eihän se toki mikään ihme ole, kun pahimmillaan pallo on viettänyt matseissamme suurimman osan ajasta lähes tulkoon tähtireen reiteillä. Mielekkään palloilun etsintä jatkukoon yhä, tämä toimikoon ohjenuorana myös itselleni, silloin kun kiilto silmissä yltyy liian kiihkeäksi.

Pelillisesti kausi oli erittäin haastava, ison kentän pelit olivat monille pelaajistamme varsin uusi kokemus ja yhteispelin hitsautuminen muutenkin vie tunnetusti aikaa. Otimme isoja harppauksia, välillä toki myös taaksepäin, mutta kokonaisuutena suorituksiamme voi pitää erittäin hyvinä. Rehellisyyden nimissä on todettava, että hirveätä roiskimistahan se suurimmaksi osaksi oli, mutta jopa yllättävän toimivaa hetkittäin. Pelaavampaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, näin asian näkisin.

Tähtivaellus jatkuu, kahden viikon päästä alkaa osaltamme jo kolmas Futsal-kausi. Joukkueen tunnelmia haistelleena voin todeta, että innokkuutta sisäpeliin löytyy rutosti. Olkoon Futsal-kausi menestyksekäs ja ennen kaikkea INFERNAALINEN!

19.8.2004 : Unelmista ja jalkapallosta

Rakas tähtilokkikirja! Starship Infernon viettäessä tällä viikolla 2-vuotis synttäreitään, mieleeni putkahtelee väkisinkin nostalgisia ja tunteikkaita muistoja yhteisen lapsemme vauvaiän tapahtumista ja menestyksistä. Muistan kuinka lapsi syntyi ja sai nimensä 18.8.2002 huonosti nukuttujen öiden ja valtaisan ähellyksen jälkeen. Nimivaihtoehtoja oli vähintäänkin satoja, toki mielelläni paljastaisinkin niistä sinulle oi lokikirjani muutaman, mutta koska paikalla olleet vannoivat henkensä kautta ettei noilla nimihirviöillä piinata yhtään ihmis/klingonisielua enää ikinä, joudun toteamaan että yksikään vaihtoehdoista ei ollut Taras Bulba tai Nakit ja ranskalaiset.

Muistan kuinka ensimmäisessä virallisessa ottelussamme marssin kentälle innostusta ja suurta ylpeyttä tuntien ylläni uutuuttaan hehkuva pelipaita. Ottelu oli ikimuistoinen; Vessi suoritti tyylipuhtaan laitataklauksen, saimme hädin tuskin kaksi syöttöä peräkkäin omille, ja voitimme ottelun 1-0. Tietysti muistan muuan vapaapotkun, johon ottelu ratkesi, mutta yhtä hyvin muistan maalin jälkeisen spontaanin tuuletusjuoksuni Viton karhumaiseen syleilyyn ja eläimellisen metelin joka suustani pääsi. ”Lapsellista”, joku sanoisi, ehkä niin. ”Poikarakkautta”, sanoisi toinen, en usko tähän teoriaan. Olkoon puolestani vaikka molempia, mutta muisto on kaunis.

Useat mukavista muistoistani liittyvät jalkapalloon, sen pelaamiseen tai sen katsomiseen televisiosta/katsomon lehtereillä, ottelujen ennakointiin ja loputtomiin jälkipuinteihin kavereiden kesken. Toki on myönnettävä, että kaikki muistot eivät ole mukavia. Katkerat itkut junioriturnauksen päättyessä osaltamme räkämaaliin ottelun viime hetkillä, useat epäoikeudenmukaiset lopputulokset MM-kisoissa sekä nykyään toistuvat polvivammat kuuluvat kaikki omaan jalkapallohistoriaani.

Real Infernon riveissä pelatessani elän omaa jalkapallounelmaani. Unelmoin siitä, että Real Inferno viettää nousujuhlia tänä syksynä. Unelmoin siitä, että 10-20 vuoden päästä perustamme juniorijoukkueen omalle jälkikasvullemme. Unohtamatta vaparimaaleja ja Maradona-kuljetusta puolesta kentästä, jossa en tule koskaan onnistumaan, mutta sehän ei haittaa koska nämähän ovat vain unelmia. Osaan unelmistani suhtaudun intohimoisesti ja niiden puolesta taistellen, osalle niistä naureskelen itsekin miettiessäni niiden huvittavuutta.

Se minun unelmistani, palatkaamme takaisin infernaalisiin juhlatunnelmiin ja tulevaisuuden näkymiin. Kuten alla olevasta tekstistä voimme huomata, Real Inferno tarvitsee kasvussaan edelleen Palloliiton tukea sekä hyväksyntää muilta harrasteporukoilta, vaikka osaammekin jo auttavasti toimia ja pelata. Siispä toivomme kärsivällisyyttä teiltä hyvät vastustajamme. Lapsemme lienee valmis seuraavaan koitokseen, toivokaamme sille onnea ja menestystä ja uskoa unelmiinsa.

Kaksivuotias – touhukas karkulainen

Ihminen ei varmaankaan missään muussa elämänsä vaiheessa jaksa kiivetä tuolille ja pöydälle, rappusia ylös ja alas, juosta tai hypellä sellaisella tarmolla kuin kaksivuotiaana. Silloin sattuu myös putoamisia kuhmuineen ja kolhuineen. Kaikkia loukkaantumisia ei voi estää. Viisasta on kuitenkin pitää huolta siitä, että koti on lapselle mahdollisimman turvallinen ja näin välttää vakavat tapaturmat.

Vaikka kaksivuotiaalla on aivan omia touhuja, hän seuraa ja matkii mielellään myös aikuisen puuhia ja osallistuu kotiaskareisiin. Vanhempien kanssa onkin turvallista opetella vähitellen myös ”vaarallisia” asioita. Kuten tylppäkärkisten askartelusaksien käyttöä ja ovien avaamista ja sulkemista.

Ulkoleikit ja pihapiiri alkavat kiinnostaa lasta yhä enemmän. Hän haluaa tutustua pihan joka soppeen ja leikkipaikan kaikkiin välineisiin. Lapsesta on riemastuttavaa huomata, että hän pystyy juoksemaan yhä pidemmälle ja pääsee välillä jopa aikuiselta karkuun. Karkaamis- ja piiloleikit ovatkin kaksivuotiaan suosiossa, mutta ilman aikuisen valvontaa ne saattavat olla vaarallisia. Kadulla ja tiellä käveltäessä on aina turvallisinta pitää lasta kädestä kiinni.

Lokikirjan ensimmäinen sivu

Rakas tähtisloggikirja. Harrastejalkapallojoukkue Real Inferno on ollut pystyssä reilut 1,5 vuotta ja tahti on ollut tappavaa monessa mielessä. Otteluita on pelattu karmea määrä ja seuran toimintaa ja sen jäseniä on kehitetty, hiottu, puunattu, spekuloitu, koeajettu, terapoitu ja fiilattu, niin että heikompaa hirvittää. Joukkueen sisältäkin on jo herätelty kysymyksiä siitä mihin tätä seuraa ollaan viemässä, veikkausliigaanko? Tähän voinen todeta, että kunhan nurtsille päästäisiin eli 2-divari riittänee. Vakavasti puhuen olen itsekin miettinyt muutaman kerran, että onko mopo karannut jo Autobahnille. Toisaalta seuran alkutaipaleeseen on liittynyt paljon välttämätöntä tehtävää ja suurimmaksi osaksi työ on ollut tekijöilleen antoisaa ja mielekästä.

Minulla on ollut ilo ja kunnia toimia tämän joukkueen kapteenina koko tämän taipaleen ajan. Tämä tehtävä on ollut kehittävä ja haastava, vaikka hupipalloilusta puhutaankin. Tosin se hupipuoli tuppaa aina välillä unohtumaan. Tasapainoilu uskottavuuden ja säälittävyyden sekä hauskuuden ja tosissaan olon välillä ei ole aina ollut helppoa. 20 jannuun mahtuu monenlaista tyyppiä ja ajatuksia, mutta näistä vipeltäjistä on muodostunut kuitenkin Joukkue ja se on asia mistä on syytä olla ylpeä. Olkaamme siis ylpeitä. Ylimielisiä emme ole, tuskin meistä sellaisia tulekaan, siihen ei kapasiteetti yksinkertaisesti riitä.

Made By Snellu © 2007-2026 REAL INFERNO Club de Fútbol ry